Kamalan ihanat loma-ajat

Lapseni lokerossa odotti taas tuttu lomakyselylappu. Ryhmän lastentarhanopettaja huikkasi vielä päiväkodilta lähtiessämme, että täyttäisimme lapun mahdollisimman pian, jotta he osaavat suunnitella henkilökunnan lomat. Tunnen itseni aina huonoksi äidiksi täyttäessäni lomakyselyitä. Ei, meidän lapsi ei pidä tänäkään vuonna talvilomaa. Ei vaikka meillä on myös koululainen. Saako lappuun kirjoittaa, että emme suinkaan makaile kotona ja tuo lastamme hoitoon, vaan koululaisenkin talviloman järjestelyt ovat vaatineet yhtä sun toista säätämistä, kun meillä vanhemmilla ei vain vuosilomat riitä viiteentoista viikkoon vuodessa? Juu ja me olemme ne samat vanhemmat, jotka eivät vie lapsiaan yhdeksäksi ja hae jo kolmelta.

Featured image

Päiväkodin ja koulun loma-ajat tuottavat kyllä meidän perheelle paljon päänvaivaa. Meillä ei asu naapurissa eläkkeellä olevia isovanhempia, jotka voisivat katsoa lasten perään tarpeen tullen. Koululaisen kymmenen viikon kesäloma ja vajaat kolme viikkoa joulunaikaan vaativat aina tarkkaa suunnittelua ja vuosilomapäivien, lomarahavaihtovapaiden ja saldovapaiden sumplimista. Eivätkä nuo lyhemmät syys- ja talvilomakaan helppoja ole. Tällä kertaa talviloma hoidetaan kummankin vanhemman etäpäivillä (koululaisen ollessa kotona pystyy sentään tekemään töitä) ja vanhempani lupautuivat ottamaan esikoisen yökylään pariksi päiväksi. Nyt ei tarvinnut ottaa poikaa töihin mukaan, kuten syyslomalla yhtenä päivänä. Päiväkotilainen ja eskari ovat saaneet onneksi lomailla sen vajaat kolme viikkoa joulunaikaan. Kun talviloma saadaan hoidettua, pitääkin alkaa miettiä järjestelyitä koululaisen ylimääräiselle vapaapäivälle pääsiäisen JA helatorstain yhteydessä, jotka on ansaittu ah, niin ihanilla lauantaikoulupäivillä. Mielessä on kuitenkin pidettävä taas se 10 viikon mittainen kesälomakin, joten vuosilomapäiviä ei parane tuhlailla.

Mainokset

Laatuaikaa lapsen kanssa

Kun perheessä on kolme lasta ja kaksi aikuista, on ihan väistämätöntä, ettei jokaiselle lapselle löydy kahdenkeskistä aikaa yhden tai etenkään kahden vanhemman kanssa ihan helposti. Arki on kovin hektistä, kun niiden pakollisten koulujen, eskareiden, päiväkodin ja töiden jälkeen pitäisi vielä harrastaa, pitää yllä sosiaalisia suhteita ja pitää kotikin kunnossa. Kaiken tämän keskellä helposti unohtuu laatuaika lasten kanssa. Viikonloppuisin käymme kyllä yhdessä koko perheenä esim. luistelemassa tai pelaamassa jalkapalloa tai teemme retken lähiluontoon. Olen kuitenkin huomannut, että lapset kaipaavat myös ihan kahdenkeskistä aikaa aikuisen kanssa. Ja sellaista aikaa, että aikuinen oikeasti keskittyy lapseen.

Kun pojat olivat pienempiä, niin meillä oli tapana miehen kanssa ottaa jompikumpi lapsista ja mennä kahdestaan hänen kanssaan Helsingin keskustaan. Siellä ohjelmaan kuului metrolla tai raitiovaunulla ajelua, lelukaupassa käyntiä ja pulla mehuineen jossain kahvilassa. Nämä asiat olivat pienelle pojalle isoja elämyksiä. Tuntui, että lapsi pääsi loistamaan ja olemaan ihan vain oma itsensä. Meidän pojilla on ikäeroa vain 1v 4kk ja heitä helposti tulee kohdeltua yksikkönä ”pojat”. Siksi varmasti on erityisen tärkeää antaa kummallekin ihan jakamatonta huomiota. Prinsessa on saanut enemmän äidin aikaa kuin pojat, johtuen ihan siitä, että hän on ollut ulkopuolinen yhteisleikeissä. Niinpä Prinsessa on kulkenut mukanani kauppareissuilla ja päässyt myös tyttöjen iltoihin kummitätiensä seuraksi. Mutta hänkin ansaitsee laatuaikaa, jolloin mennään hänen ehdoillaan.

Nyt kun lapset ovat vähän isompia jo, on laatuaikakin vähän ”isompaa”. Maaliskuussa lähden kahdestaan Pikkuveljen kanssa matkoille. Hän täyttää maaliskuun alussa 7 vuotta ja matka on hänelle syntymäpäivälahja. Odotan ihan malttamattomana, että pääsen viettämään aikaa tuon meidän ihanan pojan kanssa. Näihin maisemiin olemme matkaamassa:

Featured image

Featured image

Featured image

Muffinsseja

Featured image

Pojat ovat kumpikin kaverillaan ja Prinsessa on yksinäinen. Hän ehdotti, että leipoisimme yhdessä. Päädyimme leipomaan miehen suosikkeja eli banaanimuffinsseja. Prinsessa on leipomisessa jo vanha tekijä kolmesta ikävuodestaa huolimatta, sillä hän on halunnut olla mukana siitä asti, kun yletti itse tuolilta pöydälle. Ja kyllä hänestä on jo ihan oikeasti apuakin.

Featured image

Featured image

Featured image

Featured image

Lapsen paras vs. vanhempien ambitiot

Olen tässä jo viikkokausia kuumeisesti miettinyt eskarilaisemme kouluun menoa: laitammeko hänet lähikouluun, johon menevät tutut kaverit vai kauempana, mutta kuitenkin kävelymatkan päässä olevaan ”kielikouluun”, jossa edessä olisi täysin uusi maailma. Lapsi itse ei pysty tällaista päättämään eikä hänellä olekaan mitään vahvaa mielipidettä asiaan.

Koen, että vanhempana minun pitää antaa lapselleni parhaat mahdolliset eväät elämään. Mutta mitä se lopulta tarkoittaa? Tuntuu, että tavallinen tasapainoinen perhe-elämä ei riitä siihen, vaan lasta pitäisi valmentaa ja varustaa erilaisin urheilu- ja musiikkiharrastuksin, opettaa aikaisin lukemaan ja kirjoittamaan, ostaa lastenkirjoja viihteestä tietokirjoihin, viedä ulkomaille tutustumaan eri kulttuureihin, käyttää ravintoloissa, tutustuttaa kulttuuritapahtumiin jne. Kouluissa löytyy matematiikka- luonnontiede, kieli-,  musiikki- ja taidepainoitteisia ja tietenkin vielä kansainvälisiä kouluja. Olenko huono vanhempi, jos en mahdollista lapselleni tätä kaikkea? Entä, jos toteutan nämä kaikki, niin toteutanko vain omia ambitioitani ja kenties oman lapsuuteni toteutumattomia haaveita ja yritän elää lapseni kautta?  Kuitenkin kaikki ne pienet valinnat ohjaavat lapsen elämän suuntaa suurestikin. Kuinka osaisin nähdä mitä juuri minun lapseni tarvitsee ja mitä voi jättää vähemmälle?

Niin, mitähän siihen Wilman lomakkeeseen nyt täyttäisin? Mieheni mielestä kumpikin on hyvä. Lapseni osaa lukea sujuvasti, kirjoittaa tarinoita, matematiikassa huvittelee isoveljen kanssa kertolaskukilpailuilla, on motorisesti taitava, tulee toimeen lasten ja aikuisten kanssa helposti. Tavaroista ja itsestä huolehtimisessa on vielä opeteltavaa. Saako hän lähikoulussa sellaisen opettajan, joka huomio lasten osaamisen tasoerot ja tarjoaa haastetta tälle meidän pojalle, joka nyt eskarivuonna on ollut täysin turhautunut haasteiden puutteessa? Onko ero kavereista ja uuden kielen opettelu toisaalta liikaakin haastetta ensimmäiseen kouluvuoteen? Harmittaako lasta ja meitä vanhempia myöhemmin, jos olemme hukanneet mahdollisuuden kielitaitoon ja sitä kautta sulkeneet polkuja lapsen tulevaisuudessa? Onko väärin laittaa toinen lapsi erikoistuneeseen kouluun, jos ensimmäinen on ihan tavallisessa koulussa? Pitääkö vanhempien aina olla täysin tasapuolisia lasten kanssa? Onko se oikein, että jos yksi ei saa, niin muutkaan eivät voi saada?

En ole tehnyt päätöstä koulun valinnasta. Mikä olisi lapselle paras?

Oikeus laihduttaa?

Featured image

Näin vuoden alussa varmaankin useammassa kahvituntikeskustelussa on sivutaan laihduttamista. Meidän naisvaltaisessa työyhteisössä on pari viimeistä viikkoa vertailtu dieettejä ja laihdutustuloksia ahkerasti. Keskusteluun osallistuneet ovat 25-45-vuotiaita, eikä kenelläkään ole merkittävää ylipainoa, vähän pyöreyttä kuitenkin useimmilla. Itse olen aina ollut hoikka, enkä ole mikään dieettien asiantuntija. Kuitenkin lasten saannin jälkeen ja sen 30 ikävuoden paremmalla puolella majaillessani on minullekin hiipinyt kiloja. Siksipä päätin, että yrittäisin muutaman kilon kevennystä, jotta vaatteet taas istuisivat ja oma olo olisi parempi. Huomasin Keventäjissä ilmaisen 2 viikon kokeilujakson ja olen nyt noudattanut kaloreiden laskemista reilun viikon. Laihdutuskeskustelussa aamun kahvipöydässä eräs työkavereista kertoi laihtuneensa kahdessa viikossa viisi kiloa. Kehuin mahtavaa tulosta ja kerroin omasta vaatimattomasta puolesta kilosta tämän 9 päivän aikana. Tähän työkaveri tuhahti, että ” Eipä sun laihduttamisessa oikein ole muutenkaan mieltä, kun et sitä tarvitse”. Olin aika ällistynyt.

Olen joskus kuullu vähän vastaavia kommentteja, kun joku normaalipainoinen on kertonut laihduttavansa. Eikö normaalipainoisilla ole oikeutta laihduttaa? Kuka minä olen toiselle sanomaan tarvitseeko hän laihtumista vai ei? Toki on eriasia, jos näkee toisen olevan anorektinen tai muuten syömishäiriöinen. Minä painoin ennen lapsia 12 kiloa vähemmän enkä ollut anorektisen laiha, vaikka toki normaalipainon alarajoilla. Siihen painoon en enää tähtää, mutta kyllä minusta on ihan tervettäkin pysäyttää painonnousu ajoissa ja pitää itsestäni huolta. Kun huomaan, että housut kiristävät vyötäröltä ja jätän tiukimmat puserot käyttämättä, ei mielestäni ratkaisu ole ostaa isompia vaatteita, vaan keventää syömistä niin, että vaatteet tuntuvat taas hyviltä.

Sanoivat työkaverit mitä tahansa, aion jatkaa tätä kevennysprojektiani. Olen muuten tykännyt tuosta Keventäjien mallista. Se perustuu ohjelman laskemaan päivittäiseen kalorimäärään. Laitoin tavoitteekseni laihtua 5kg 6.3. mennessä, jolloin olemme lähdössä matkoille. Sain päivittäiseksi kalorimääräksi n. 1500. Se on ollut helppo pitää. Ohjelma kyllä kertoo paljonko kuituja, hiilihydraattia jne. pitäisi päivässä syödä, muttei kiellä mitään ruoka-ainetta. Liikuntaan se antaa suositukset samoin. Tällainen sopii minulle. Kirjaan päivän aikana syömiseni Keventäjien päiväkirjaan, samoin liikkumiset. Toistaiseksi tämä ei ole tuntunut ollenkaan hankalalta tai liian rajoittavalta. Jos syön pullan kahvitauolla, voin keventää sitten päivällisestä tai iltapalasta. Repsahduksia ei tule, kuten silloin jos kiellän itseltäni esim. herkut täysin. Olen lähinnä pienentänyt ruoka-annoksia ja pohtinut haluanko oikeasti käyttää kaloreja herkkuihin. Tähän mennessä en ole. Painoa on tosiaan pudonnut puoli kiloa, mikä ei ole paljoa, mutta toisaalta ei myöskään ole ollut sellainen olo, että nyt olen lahdutuskuurilla.

Featured image

Aamun kohtaamisia

Tulen yleensä aina samaan aikaan töihin joka aamu. Juna-asemalla kanssani junaa odottavat useimmiten samat ihmiset joka aamu. Tänään, kuten useimpina aamuina, sain seurakseni erään kotiäitiaikojen puistotutun. Tutustuimme tuolloin noin 6 vuotta sitten pintapuolisesti emmekä nähneet muutamaan vuoteen, kun kumpikin meni töihin. Nyt olemme vuoden ajan osuneet tuohon samaan junaan ja juttelemme kymmenen minuutin yhteisen matkan ajan niitä näitä. Hauskasti tässä on matkan varrella viritetty mm. yhteisiä työkuvioita, kun totesimme, että olemme töissä organisaatioissa, joilla on projekteja keskenään. Viime viikolla emme tavanneet junassa, olisikohan hänellä ollut lapset sairaana. Tänään meillä oli jälleen yhteinen matka ja jäädessään pois junasta tämä tuttu huikkasi: ”On niin piristävää nähdä sinua aamulla!”.  Olin hämmentynyt tästä kohteliaisuudesta. Sen viimeisen asemanvälin matkustaessani suupielet kääntyivät väkisin hymyyn. Tuntuipa kivalle!

Nautin kävellessäni Rautatieasemalta Kaisaniemenpuiston läpi Kaisaniemenkadulle. Seitsemän jälkeen liikenne on toki jo alkanut, mutta puistossa on hiljaista. Muutamat tutut ihmiset kävelevät vastaani. Joskus melkein tekisi mieli hymyillä tai moikata, vaikka en tunne heitä. Meillä on selvästi sama päivärytmi.

Töissä on aamuisin tullessani vielä hiljaista. Olen yleensä meidän kerroksesta ensimmäisenä paikalla. Niin tänäänkin. Käyn  tekemässä itselleni keittiössä aamupuuron, jonka syön sitten sähköpostin äärellä. Yritän olla nopea, että ehdin takaisin työhuoneeseeni ennen siivoojan saapumista keittiöön. Ensimmäisellä viikollani tässä nykyisessä työssäni viime syksynä tervehdin siivoojaa ja hän innostui kovasti juttelemaan kanssani. Sitä juttua on jatkunut siivoojan osalta kaikkina niinä aamuina, kun satumme keittiöön samaan aikaan. Useimmat aamut ovat sellaisia. Olen hänelle aina ystävällinen ja kuuntelen häntä, mutta totuuden nimissä aloittaisin päiväni mieluummin muulla kuin valituksella kivusta, huonosti nukutuista öistä, kamalasta säästä ja raskaasta työstä. Yritän aina lopettaa keskustelumme johonkin positiiviseen. Tänään olen juuri lähdössä ovesta käytävään, kun siivooja tulee toisesta ovesta. Huikkaan hänelle huomenet ja lähden huoneeseeni nauttimaan aamupuurosta.

Featured image

Lapset ja niiden varusteet

Featured image

Jossain aivojeni sopukassa on ajoittain vilkkunut muistutus lasten talviurheiluvarusteiden tarkistamisesta. Muistissa on kuitenkin viime vuotinen kahden viikon talvikausi, jolloin olin hyvä äiti ja kävin heti ostamassa kaikille kolmelle lapselle luistimet ja kahdelle vanhimmalle sukset monoineen. Luistelemassa ehdimme käydä viisi kertaa, sukset jäivät käyttämättä. Esikoinen, joka tuolloin oli ekaluokalla, ei ehtinyt koulussa luistella tai hiihtää yhtäkään kertaa. Tänä vuonna ajattelin siis olla kaukaa viisas ja katsoa ensin kauanko talvi kestää ja odottaa Wilmaan kilahtavaa viestiä talviurheilukauden alkamisesta.  Eilen se viesti sitten tuli. Tulevalla viikolla on sekä hiihtoa että luistelua. Kävimme esikoisen kanssa toiveikkaina kokeilemassa viimevuotisia varusteita. Jep, liian pienet. Ajattelin, että onneksi ne menevät kuitenkin reilua vuotta nuoremmalle pikkuveljelle. Pikkuvelipä ei ole kasvanut samalla tavalla maata pitkin kuin isoveljensä ja veljen viimevuotiset luistimet ja monot ovat auttamatta liian isot. Mikähän on todennäköisyys sille, että ensi talvena ne ovat kuitenkin liian pienet pikkuveljellekin. Pikkusisko 3,5v taas ei suostu laittamaan mitään POIKIEN luistimia tai monoja jalkaansa, joten ne edeltävien vuosien paristi käytetyt varusteet annetaan tänäkin vuonna lasten serkkupojille. On se kätevää, kun on useampi lapsi, niin tulee enemmän käyttöä urheiluvarusteille…

Arvata saattaa mitä olemme tänään tehneet: kiertäneet lähimmän kauppakeskuksen kaikki urheiluliikkeet- ja osastot. Esikoisella on nyt upouudet luistimet koossa 35 ja suksi-monopaketti. Keskimmäinen sai luistimet kokoa 32. Monoja käymme huomenna katsomassa kierrätyskeskuksesta tai tiistaina läheiseltä kirpputorilta. Onneksi sentään esikoisen viimevuotiset sukset kierrättyvät pikkuveljelle – mikäli löydämme sellaiset monot, jotka sopivat suksien siteisiin. Ja vielähän voi toivoa, ettei esikoulussa olisi hiihtoa ollenkaan. Ai, mutta täytyyhän minun olla hyvä äiti ja viedä lapset hiihtämään vapaa-ajalla. Kaipa ne luistimet ja sukset on hankittava pikkusiskollekin, vaikka käyttökertoja tullee yksi, sekin uhmakohtauksen säestämänä.