Uraputkessa?

Näin torstaisin en ryntääkään pää kolmantena jalkana hakemaan nuorinta päiväkodista tai auttamaan koululaista läksyissä samalla kun teen päivällistä perheelle. Sen sijaan menen töiden jälkeen istumaan tohtoriseminaariin. Minun alallani ei oikein voi tästä edetä,mikäli tohtorinhattua ei ole. Eilen illalla aloin pohtia, että miksi minulla on koko ajan niin suuri tarve päästä eteenpäin uralla? Olisi helpompaa asettua vaikka nykyisenkaltaiseen asiantuntijatyöhön ja lopettaa jatkuva sateenkaaren tavoittelu. Kadehdin niitä, jotka tyytyvät työhönsä. Itse koen jatkuvaa tarvetta kehittää itseäni ja mennä eteenpäin. Onko se sitä uraputkessa olemista? Olisiko onnellisempi, jos en koko ajan tavoittelisi jotain lisää?

Eilen pohdin myös sitä, että mitä tässä iässä voi vielä saavuttaa. Vähän pelottavakin 40 ikävuotta häämöttää parin vuoden päässä. Väitöskirja ei valmistu hetkessä, etenkään näin työn ohessa. Mitä jos siihen meneekin vielä kymmenen vuotta? Kannattaako nähdä sitä vaivaa? Kovasti olen pohtinut apurahojen ja tohtorikoulutettavien paikkojen hakemista, mutta toistaiseksi on tuntunut vaikealta ajatella palkkatason roimaa pudotusta. Olenhan tässä viimeisen viiden vuoden aikana tehnyt töitä sen nostamiseksi. Toki väliaikaistahan se väitöskirjan kirjoittaminen apurahalla /tohtorikoulutettavana olisi, mutta nykyään ei ole mitenkään taattua että tohtorinhattu takaisi vakituisen työpaikan.

Väitöskirjan kirjoittaminen minulle on tietysti muutakin kuin vain pyrkimystä edemmäs uralle. Olen ehdottomasti kiinnostunut aiheestani ja oman alani kehittämisestä. Jos en tekisi näitä jatko-opintoja, opiskelisin varmaan jotain muuta. Äitiyslomillani olen kääntänyt oppikirjoja, kun tuntui hassulta ihan vain olla vauvan kanssa kotona. Jokin minussa ajaa kehittämään itseäni. Nautin kyllä lapsistani ja vanhempainvapaista, mutta enemmän oma itseni olen silloin, kun saan myös olla mielekkäässä ja kehittävässä työssä perhe-elämän ohella. Ja silti huokailen, että osaisinpa vain tyytyä vähempään.

Featured image

Mainokset